scrivener - yhdessä tiedostossa kaikki

Jarkko kyseli kokemuksia Scrivener-ohjelman käytöstä. (Scrivener on Literature and Latten kehittämä kirjoittajan työkalu.)

Voin todella lämpimästi suositella Scrivenerin hankintaa - ainakin kaltaisilleni kaoottisille kirjoittajille.

Mikä erottaa Scrivenerin tavallisesta tekstinkäsittelyohjelmasta? Suurin hyöty omalla kohdallani on metadata. Eli varsinaiseen tekstiin liityvä muu tieto. Muistiinpanot, ideat, tavoitteet, keskellä yötä saadut ajatukset...kaikki voi kirjata talteen varsinaisen tekstin kylkeen ja niihin on helppo palata.

Toinen hyöty on rakenteen hallinta. Tekstin voi kirjoittaa juuri niin pienissä osissa kuin haluaa. Luku kerrallaan, kohtaus kerrallaan tai vaikka rivi kerrallaan. Näiden tekstinpalasten keskinäistä järjestystä ja hierarkiaa on helppo muuttaa.

Tykkään myös siitä, että kaikki kirjoitusprojektiin liittyvä materiaali on samassa tiedostossa. Siis taustamateriaalina toimivat artikkelit, kuvat, kartat, nettisivut, äänitiedosto....you name it.
Pidän samassa tiedostossa myös kirjoituspäiväkirjaa, johon raapustan kaikki pienimmätkin oivallukset ja ajatukset. Ja raakatekstiroiskaisut omassa kansiossaan, josta sitten saatan niitä nostella varsinaisen tekstin pariin.

Ja vielä se, että kaikki ns. deletoitu tallentuu roskikseen. Välillä tulee poistettua asioita, jotka kaduttavat. Sanahaulla ne löytyvät helposti roskiksestakin.

Kyse on omassa kirjoittamisessani nimenomaan projektinhallinnasta, kirjoittaahan voi ihan mihin tahansa.

Olen hankkinut Scrivenerin aika tarkalleen vuosi sitten sitten (muistaakseni Iloksi muuttuu -blogin suosituksesta) enkä voisi enää kuvitella kirjoittavani millään muulla.

story

Mainitsin jo aiemmin, että tilailin hieman kirjoittamista koskevaa kirjallisuutta. Mikä siinä onkin, että kirjoittamisharrastukseen on niin vaikea satsata rahaa? Muistan, kuinka pohdin kauan muutaman kympin investointia Scrivener-ohjelman hankintaan...

No kuitenkin, oli pakko postata vain hehkuttaakseni tätä Robert McKeen kirjaa Story - substance, structurce, style and the principles of screenwriting. Olen vasta puolessa välissä, mutta lähes hurmioitunut. Minulle tuntuu avautuneen ihan uusi maailma tämän kirjan myötä. Nimenomaan tarinankerronnan tekniikan suhteen: miksi jotkut tarinat toimivat paremmin kuin toiset. Perinteinen "se toimii jos se toimii" -neuvo on aina toki toimiva, mutta nyt olen saanut sellaisia työkaluja että oksat pois.

Tuntuu, että tarvitsin tätä kirjaa juuri nyt. Olen analyyttinen ihminen (mihinkäs insinööri insinööriydestään pääsisi) ja nautin tällaisesta! Varmasti ihan peruskauraa; mutta kaavioita ja johdonmukaisuutta, ah!

Kyse ei siis ole mistään "näin teet bestsellerin" -oppaasta, vaan sangen syvällisestä ja perustellusta tarinankerronnan anatomiasta. Ja tietenkin vain yhden tekijän näkökulma, mutta eipä maailmassa muitakaan yleisiä totuuksia ole.

Tietyllä tavalla kässärini on valmis, mutta en ole lainkaan tyytyväinen siihen enkä aio näyttää sitä kenellekään. Uudelleenkirjoitus siis alkaa ja Saarikoski-kilpailuun en taida ehtiä enkä sitä (enää) tavoittelekaan.

Joku voi ehkä pitää minua hulluna, mutta itse tiedän mitä tavoittelen tarinallisesti enkä lopeta ennen kuin olen valmis. No rest for the wicked.

Runoja proosaa vai jotain ihan muuta

Dee postaili runoudesta ja sen takia päätinkin laittaa tähän vähän Wislawa Symborskaa, jonka runoista jostain syystä vain tykkään ja tykkään.


Keskustelu kiven kanssa

Koputan kiven oveen.

— Minä täällä, päästä sisään.

Haluan astua sisääsi,

katsella ympärilleni,

haukkoa sinua kuin henkeä.

— Mene pois — sanoo kivi. —

Olen tiukasti kiinni.

Jopa palasiksi lyötynä

olemme aina tiukasti kiinni.

Edes hiekaksi jauhettuna

emme päästä ketään sisään.

Koputan kiven oveen.

— Minä täällä, päästä sisään.

Tulen silkasta uteliaisuudesta.

Elämä on siihen ainoa tilaisuus.

Ajattelin kulkea läpi palatsisi,

ja sitten tutustua lehteen ja vesipisaraan.

Vähänlaisesti minulla on aikaa tähän kaikkeen.

Kuolevaisuuteni luulisi saavan sinut heltymään.

— Olen kivestä — sanoo kivi —

ja minun tulee ehdottomasti pysyä vakavana.

Häivy täältä.

Minulla ei ole nauruhermoja.

Koputan kiven oveen.

— Minä täällä, päästä sisään.

Kuulin, että sinussa on suuria tyhjiä saleja,

joita ei katsella, turhaan kauniita,

hiljaisia, vailla askelten kaikua.

Myönnä, että vähänpä tästä itsekään tiedät.

— Suuria ja tyhjiä saleja — sanoo kivi —

mutta niissä ei ole tilaa.

Kauniita, saattavat ollakin, vaan eivät

sinun kurjien aistiesi makuun.

Voit tuntea minut, muttet koskaan kokea.

Koko kuorellani käännyn sinua kohti,

mutta koko sisuksellani käännyn pois.

Koputan kiven oveen.

— Minä täällä, päästä sisään.

En etsi sinusta ikuista turvapaikkaa.

En ole onneton.

En ole koditon.

Minulla on paikka, mihin palata.

Astun sisään ja ulos tyhjin käsin.

Ja todisteeksi, että kävin sisällä,

aion esittää vain sanoja,

joita kukaan ei tule uskomaan.

— Et astu sisään — sanoo kivi —

Sinulta puuttuu yhteen kuulumisen aisti.

Mikään aistisi ei voi korvata yhteen kuulumisen aistia.

Edes kaikkinäkevästä katseesta

ei ole apua ilman yhteen kuulumisen aistia.

Et astu sisään, sinulla on vain tuon aistin aikomus,

vain sen itu, mielikuva.

Koputan kiven oveen.

— Minä täällä, päästä sisään.

En voi odottaa kahta tuhatta vuosisataa

päästäkseni kattosi alle.

— Jollet usko minua — sanoo kivi —

käänny lehden puoleen, se sanoo saman kuin minä.

Käänny pisaran puoleen, se sanoo saman kuin lehti.

Kysy lopuksi oman pääsi hiukselta.

Halkean naurusta, naurusta, valtavasta naurusta,

jota en osaa nauraa.

Koputan kiven oveen.

— Minä täällä, päästä sisään.

 — Minulla ei ole ovea — sanoo kivi.

Wislawa Symborska (suom. Jukka Rosti)

helmiä

Blogi hunningolla, hieman. Lueskelen kyllä ilolla ja hartaudella muiden kirjoittajien blogeja, mutta oma unohtuu. Tai ei unohdu, mutta en vaan saa aikaiseksi. Miksi, se on hyvä kysymys.

No, tilasin viime viikolla Amazonista harrastusvälineitä eli kirjoittamiseen liittyvää kirjallisuutta. Robert McKeen klassikko Story ehti kotiin ensimmäisenä. (Lisää on tulossa.)


En yhtään ihmettele, että teosta pidetään (käsikirjoittamisen) klassikkona. Kirja on kertakaikkisen hyvä. Asiat palastellaan hyvin pieniksi hyvin johdonmukaisesti. Välillä tuntuu, että puhkianalysointia, mutta toisaalta olen itsekin hyvin analyyttinen ihminen. Olen siis löytänyt toimivan työkalun itselleni.

Oivalluksia oman kässärini sisällä: kässärin lopussa asioiden on oltava peruuttamattomasti (ja perustellusti!) toisella tavalla kuin ennen. Jokaisen kohtauksen ja luvun on vietävä kohti tätä päämäärää. Deleten alle joutuvat kaikki pätkät, joilla ei ole syytä olla olemassa. Raakaa peliä.

Lukemisena tällä hetkellä Annika Idströmin Veljeni, Sebastian ja Mark Haddonin The Curious Incident of the Dog in the Night Time. Hassua, että nuo kaksi kirjaa tuntuvat olevan melkein veljiä keskenään.

Ja sitten kun haluan vain levätä sanoissa luen Raija Siekkistä. Jos saisi pitää vain yhden kirjan, valitsisin Siekkisen novellikokoelmakoosteen. Se on kertakaikkinen helmi. Vähän niin kuin leffapuolella Ridley Scottin Blade Runner, jonka voi katsoa aina, yhä uudelleen ja uudelleen.

killin'

En ole luetuttanut kässäriäni kokonaisuudessaan kenellekään, mutta muutamat ovat saaneet lukea valittuja paloja siitä. Palaute on ollut, no, monenlaista. Kaikki ovat olleet ymmärtääkseni sitä mieltä, että tekstini on sujuvaa ja omaäänistä, tunnelmat paikoin hyvin vahvoja ja osuvia. (Maneereita on kyllä, tiedän.)

Haluaisin kovasti, että kässärini olisi valmiimpi. Että voisin antaa sen kokonaisuutena kommentoitavaksi. Mutta kun ei ole. Ja välillä tuntuu, ettei tulekaan.

Se kuuluisa "punainen lanka" ei ole edelleenkään kirkas. Tähän olen etsinyt ratkaisua jo tovin. Olen tunnistanut teeman, josta kirjoitan. Tai sitten en. Olen kirjoitellut loglinea, synopsista ja outlinea uusiksi. Ei ole tullut valmista, mikä todistaa sen, että olen vaiheessa. Jos en osaa itse sanoa yhdellä virkkeellä, mistä kässärini kertoo, niin silloin en tiedä sitä itsekään. Ja silloin se ei ole valmis. Eikä se etene ennenkuin nämä perusasiat selkiävät itselleni. Raivostuttavaa.

Olen siis kiinnittänyt enemmän huomiota juoneen ja rakenteeseen. Siihen mitä tavoitellaan ja mikä sitä estää. No, pitkällisen veivaamisen ja pohdinnan jälkeen olen vaihteeksi päättänyt poistaa yhden henkilön kokonaan tai siis fuusioida hänet osittain osaksi toista henkilöä. Huomaan, että tämä henkilö oli nähtävästi se mun "darling", jota väkisin halusin pitää mukana eräiden kohtausten takia.

Tiedän, että olen perfektionisti. Siksi veivaan ja veivaan ja veivaan. Joskus ajattelen, että pitäisikö unohtaa koko homma. Mutta joku minussa vielä uskoo, että kunhan kilkutan ja kilkutan, niin esiin kaivautuu juuri se tarina, jonka halusin kirjoittaa. Työtä se vaatii vielä ja perkeleesti. Harrastukset ne on hulluillakin. 

Olen viime aikoina saanut paljon lohtua ja iloa kanssakirjoittajista, erityisesti Veran kustannussopimus (!), Lilyn käytännönläheinen analyyttisyys ja Rooiboksen peräänantamattomuus ovat olleet inspiroivia. Myös uusia kirjoittajablogeja on löytynyt, sekin on hauskaa!

onni

Kaivoin esiin kuukausia sitten kirjoittamiani pieniä kohtauksia. Ajattelin lueskella jotain kirjoittamaani, jotta pääsisin taas kirjoituskärryjeni kyytiin.

Kohtaukset olivat oikeastaan kirjoitusharjoituksia, lyhyen "tehtävänannon" perusteella kirjoitettuja. Hassua, että kovasti haluaisin jakaa ne kanssanne (koska olen niistä niin iloinen), mutta en tee sitä. Luulen että ne saattavat päätyä kässäriini, sillä siinä tarvitaan vanhaa mökkinaapuria, joka keikkuu mielisairauden rajamailla.

En ole kirjoittanut moneen viikkoon, se on omituista ja jollain tavalla kalvavaa. Tuntuu siltä, että kirjoittaminen nostaa taas päätään, tuntuu siltä, että kohta, kohta kirjoitan vielä enemmän, kohta kirjoitan, annan kirjoittamisen viedä. Ja se tunne on saanut minut oivaltamaan (Rooiboksen taannoinen postaus myös), että kirjoittaminen tekee minusta minut.

Minulta joskus kysytään, että mitä sinä sitten oikein kirjoitat. Ihan tavallinen kysymys, tietenkin. Mutta niin vaikea vastata. Usein sanon: "Kaikenlaista." (<--- Tuo on muuten sellainen kohta, että aina jään miettimään, että pitääkö tuossa viimeisten lainausmerkkien perässä olla vielä piste? Se näyttää hassulta.)

Kirjoittaessani avaan ikkunoita alitajuntaan, siellä näkyy asioita, välähdyksiä.

Mutta tiedättekö sen tunteen, kun hetken ajan sanat ovat kohdallaan? Se on onni.

kirjainten loma

Kirjoittava ihminen on lomaillut kirjoittamisesta jo tovin. Odottelen jo ensi viikkoa, jolloin arki palaa koulujen myötä perheeseen.

Tai olen minä kirjoittanut, pieniä lippusia ja lappusia, muistiinpanoja ja ajatuksia kässärin suhteen. Yleensä iltaisin, öisin, silloin kun mieli tyyntyy ja sen pintaan käyvät vedenalaiset olennot suutelemassa renkaita. Joskus huutelen miehelle suihkusta, että ota kynä ja paperia ja kirjoita ylös "leskivuodet ja että maria on lapsettomuuslääkäri ja tuomas on ajanut opiskeluaikoina taksia". Eikä se edes kysy miksi, ihana mies.

Eilen illalla kirjoitin vain yhden sanan. "Salaisuudet". Luulen, että se on kässärini teema.