eka versio mikä se on?

Oho menikö kuukausi jo?

Minulla on ensi viikolla kirjoittajatreffit. Teimme erään kirjoittavan ystävän kanssa syksymmällä sopimuksen, että luemme toistemme kässäreiden ns. ensimmäiset versiot joulukuun puolessa välissä.

No jos tuollaista sopii, niin sitten on pakko toimia. Aloitin alusta, kirjoitin uudelleen. No nyt on ehkä sitten ensimmäinen versio tai ainakin joku laiha luusto, jota kasvattaa. Ehkä nyt asiat ovat hyvässä järjestyksessä kässärin sisällä. Toivon. Ainakin se on ensimmäinen versio tästä tarinasta, jossa on paljon muista kirjoittamistani tarinoista, mutta johon on kuitenkin tullut jotain uutta.

Hemmetin vaikeaa. Mutta hauskaa.

sanapesä

Kohta teen pesän sanojen väliin ja muutan sinne. Talviunilla tavujen välissä, se olisi somaa.

Olen ryhtynyt kirjoittamaan päivittäin. "It's a good thing", sanoisi Stewartin Marthakin.

Uudelleenkirjoitan. Luku kerrallaan. Se tarkoittaa, että minulla on nyt ra-ken-ne kässärissä, lukuja lukujen perään. Jiihuu.

Helpotti, kun silpaisin kaikki takautumat pois. Mietin myöhemmin, mitkä niistä ovat todella olennaisia ja ansaitsevat päästä mukaan (takautumia tarvitaan, muuten ei voida kuoria menneisyyden salaisuuksia esiin pikkuhiljaa). Ja osa takautumista jää varmaan vain back story -kirjoittelukseni, ne on niitä mun darlingseja, joista nyt luovun.

word count

33 555.

yöllistä kirjoittelua

Nykyään minulla on sängyssä petauspatjan alla lyijykynä ja muistilehtiö. Unen rajamailla alitajunta vapauttaa aivan mielettömiä juttuja. Yleensä neljän aikaan yöllä havahdun sängyssämme pyöriviin lapsukaisiin (1-2 kpl) ja silloin jatkounta odotellessa pääkoppa lähtee päästelemään hienoja juttuja.

Aamuisin sitten tihrustelen lappusista, mitä kuningasajatuksia on yöllä syntynyt. Se on jännittävää.

Kirjoitan tällä hetkellä useampaakin tarinaa samanaikaisesti. Yritän olla miettimättä, onko se hyvä vai ei. Tähän asti olen aina kirjoittanut yhtä tarinaa kerrallaan (yleensä sitä pakkomielteenomaista), mutta nyt olen ryhtynyt kasvattamaan sivuversoja. Se tuntuu aika hauskalta, yleensä tekee mieli kirjoittaa ainakin yhtä niistä.

Nyt harkitsen uuden sivuverson kasvattamista. Tai noh, olen jo aloittanut. Alkukohtaus on jo. Ja ehkä motiivi. Ou nou.

yhdestä kolmeen

Viikonloppuna tapahtui sellaista, että päässäni alkoi elää uusi tarina. Se alkoi päänhieronnasta ja yhtäkkiä ajatus lähti kasvuun ja piti kirjoittaa pieneen mustaan vihkoon. Ehkä jopa kauhugenreä, se olisikin veikeää.

Käynnistin myös toisen ei-niin-mun-jutun eli spefin (speculative fiction) kirjoittamisen. Ihan huvin vuoksi. Se on ollut aika vapauttavaa, koska sen suhteen mulla ei ole niin korkealla rima. Tämä lähti liikkeelle yhtä raapaistusta spefi-novellista, jossa oli muunmuassa hirvi.

Että nyt on kolme täysin erilaista kirjoitusprojektia, joiden välillä loikin.

uudelleen ja uudelleen

Ah, mitä aallokkoa.

Pohjalta on nousti ja uudelleenkirjoitus käynnissä. 20 000 sanaa muodostavat nyt selkärangan tarinalle, jota ryhdyn lihottamaan varastokansiosta.

Huomaan, että olen hioja. Kirjoitan uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, kunnes löytyy se "kulma", jota haenkin. Vanhoja versioita on muuten hauskakin lukea, näkee että kehitystä on tapahtunut.

Muutaman muun kirjoittajabloggaajan tavoin olen ottanut tavoitteeksi Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailun, jonka eräpäivä on siis ensi maaliskuun lopussa. Välitavoitteena on ensimmäinen versio joulukuun puoliväliin mennessä. Naputellaan, kaverit!

bye bye

Aloitan alusta. One-linerista synopsikseen ja siitä eteenpäin.

Ehkä kristallisoituu jotain. Ainakin yhden sivuhenkilön eliminoin.

Näillä mennään taas pari päivää.

miksi

Olen umpisolmussa. Olen tuottanut kymmeniä tuhansia sanoja käsittämätöntä tauhkaa, jossa ei ole mitään järkevää juonta. Nyt on otettu iso luuta esiin ja ruvetaan seulomaan löytyisikö sieltä kaiken seepostelun keskeltä jotain, jota voisi kutsua punaiseksi langaksi. Päähenkilö on, juu, mutta mitä hän haluaa? Noin oikeasti? Olla onnellinen? Ei olla yksinäinen? Pelastaa avioliittonsa? Vai tuhota sen? Kadota maailmasta? Unohtaa kaiken?

Miksi, oi miksi, olen taas tässä kohtaa?

Menen lämmittämään portviiniä. Perkele näitä ihmisen harrastuksia.

kyllä hän jotain tekee

Pitkä hiljaisuus täällä blogissa johtuu lukemisesta! Olen ihan lukuhuumassa, pitkästä aikaa. Mies ehdotti pari päivää sitten, että voisin kerätä ympäri kotiamme (myös wc) olevat keskeneräiset kirjani edes yhteen läjään. Ehkä.

Helmetin varauslistani on ihan täynnä. Viime päivinä luettu muunmuassa Annamari Marttisen Ero, Miia Vänskän Saattaja, Manuel Puigin Hämähäkkinaisen suudelma, Pirkko Saision Punainen erokirja (uudelleen), Hanne Örstavikin Yhtä totta kuin olen todellinen, Miina Supisen Apatosauruksen maa. 

Lisäksi lähikirppiksellä sai ilmaiseksi kirjoja, keräsin pari kassillista sellaisia, jotka voisin lukaista. Kuten esimerkiksi Annika Idströmin Veljeni Sebastian, Carina Rydbergin Korkeinta kastia, Kalle Päätalon Mustan lumen talvi, Päivi Alasalmen Ystävä sä naisien ja Timo Teräsashjon Päivä päivältä paremmaksi...


Kaiken tämän lukemisen lisäksi olen kirjoittanut ja ennen kaikkea saanut eteenpäin rakennetta ja juonta. Löysin ehkä kolmannen kertojan ja jopa teeman (vihdoinkin!).

no joo

Niin, no joo, tein runoharjoituksia. Ajattelin rohkaistua ja jakaa tämän harjoituksen tuotoksia kanssanne. En siksi, että ne olisivat jotenkin poikkeuksellisen hyviä. Vaan siksi, että mikä ettei?

Tehtävänantona oli kirjoittaa runoja  jo julkaistun runokirjan otsikoiden perusteella. Materiaalina oli sisällysluettelo tanskalaisen Vita Andersenin runokokoelmasta Tryghedsnarkomaner.  Ensin ajattelin, että plääh, en ole yhtään runoihminen, en todellakaan mikään runotyttö. Sitten ryhdyin kirjoittamaan, koska kaikki muutkin. Sen jälkeen editoin ja deletoin. Kelpo harjoitus, omalla epämukavuusalueella.


Hän on hyvän näköinen

Hän otti minun katseeni
poimi sen talteen
taittoi takataskuunsa
ei meinannut mahtua

Sisarukset

Olisipa metallinen pylväikkö

päällä valkoinen katos

alla söisimme

valkoisissa vaatteissa

rottinkisohvilla tyynyjä

olisi kauniiden ihmisten juhla

kuin kaksi marjaa

meille sanottaisiin

niskassa laihat poninhännät

yhteinen harja

Ylihuomenna kenties

tänään tarkistin

ei tullut temppeliä

tuli päivä

lyhyempi kuin edellinen

jää vajaaksi

tämä toteemi

eilenkään en uskonut

Voiko kirjoittamista oppia?

Dee tuolla aiemmassa postauksen kommenteissa kyseli, miten paljon opin kirjoittajakurssilla. Vastaus on "paljon", mutta ehkä avaan sitä hieman enemmän.

Minulle kirjoittajakurssi(t) ja kirjoittamiseen liittyvät oppaat ovat työkaluja, joiden avulla kilkuttelen itsestäni esiin sitä kuuluisaa "omaa ääntäni". Uskon, että kirjoittaminen on taito/asia/lahjakkuus/intohimo, jota voin tarmokkaasti ja päämäärätietoisesti kehittää. Mitä enemmän käytän siihen aikaa ja vaivaa, sitä paremmaksi tulen.

Ensimmäinen kirjoittajakurssini seitsemän vuotta sitten oli viikonloppukurssi (Oriveden opiston). Se oli käänteentekevä viikonloppu elämässäni. Kurssin jälkeen rupesin puhumaan kirjoittamisestani ja siihen liittyvistä haaveistani enemmän ja ääneen. Olen siis kirjoittanut "aina", ensimmäiset romaanikässärin poikaset  15-vuotiaana. Kurssin jälkeen tavallaan annoin itselleni luvan kirjoittaa ja harjoittaa kirjoittamista avoimesti, tulin "kaapista ulos" kirjoittamiseni kanssa. Käytännön tasolla antia oli oppiminen kurinalaiseksi kirjoittajaksi.  Muutamalla helpolla kikolla voin pakottaa itseni kirjoittamaan, saada koneiston käyntiin ilman, että jään odottelemaan inspiraatiota. Lisäksi tajusin sen, että en ole mitenkään huono kirjoittaja. Vaan ehkä jopa päinvastoin.

Tänä kesänä vietin viikon Orivedellä.  Olin haaveillut kesäkurssista monen vuoden ajan, mutta vasta tänä vuonna toteutin haaveen. Kannatti. Suosittelen lämpimästi. Ei ehkä niin käänteentekevä enää, mutta hyvin vahvistava viikko. Ihana paikka.

Kirjoittamisen opiskelu ei tietenkään ole mitenkään välttämätöntä kirjoittajalle. Konkreettisella tasolla olen kirjoittajakurssilla oppinut rakenteista, kertojista, genreistä, dialogista, teemoista, jännitteistä - siis ihan käytännön rakennuspalikoista. Olen lukenut kirjoja, joita en ehkä muuten olisi osannut etsiä luettavaksi. Abstraktimmalla tasolla olen oivaltanut paljon asioita, jotka ovat vieneet kirjoittamistani eteenpäin. Tuntuu, että jotain on auennut, minkä ei tiennyt edes olevan lukossa.

Kurssilla tehtävät kirjoitusharjoitukset ovat opettaneet minulle, mikä on minun tapani kirjoittaa. Mistä lähden liikkeelle, mikä ohjaa, mikä rajoittaa. Kirjoittaminen ja sen purku eli ääneenluku ja kommentointi ovat kurssien parasta antia. Samoin palautekeskustelut ohjaajan kanssa kahden kesken ovat olleet ehdottoman hyviä ja kannustavia sekä eteenpäin ohjaavia. Todellisia a-haa-hetkiä.

On tietenkin hauska tutustua ihmisiin, joilla on sama kirjoittamisen intohimo. Nähdä, että sellaisia on. Ja nähdä, että kullakin on oma tyyli kertoa ja kirjoittaa. Lähipiirissäni ei juurikaan ole kirjoittavia ihmisiä, joten kirjoittajakurssit ovat tuoneet ihastuttavaa vertaisryhmää - sen takia tykkään näistä kirjoittajablogeistakin. Luulen, että kirjoittavaa ihmistä ymmärtää parhaiten toinen kirjoittava ihminen.

En tiedä, vastasiko tämä yhtään kysymykseen. Kysykää lisää.

kirjoittajan kesä lähes kirjoittamatta

Kesä on ollut kirjoittamisvapaata aikaa, lähinnä siitä syystä että lapset ovat olleet kesälomalla ja silloin elämä on ihanaa, mutta kirjoittaminen lähes mahdotonta. Mutta lukenut olen, senkin edestä. Proosaa, runoja, uutta ja vanhaa, suomeksi ja englanniksi. (Hyviä olivat muun muassa Raymond Carverin Rivi riviltä, Viivi Luikin Historian kauneus, Alice Munron Too much happiness, Miina Supisen Liha tottelee kuria ja Leo Tolstoin Kreutzersonaatti).

Tänä kesänä toteutin muuten yhden haaveeni ja vietin viikon Oriveden opiston kirjoittajakurssilla. Se oli aivan mahtava kokemus ja tuntuu siltä, että se vei kirjoittamistani taas parilla askeleella, oikeastaan harppauksella, eteenpäin. Koin yhden todellisen ahaa-elämyksen omasta kirjoittamisestani, siitä olen iloinen. Kurssin innoittamana olen lukenut (jälleen) myös kirjoittamista/luovuutta käsitteleviä kirjoja. Ainakin Asko Martinheimon Parempi lause  ja Merete Mazzarellan Silloin en koskaan ole yksin ansaitsevat maininnan.

Myös nyt syksyllä on luvassa kirjoittamista, paljonkin. Yhteen kirjoituskilpailuunkin yritän osallistua, dedis on niinkin myöhään kuin huomenna. Juu ei ole valmis, vielä.

mitä mitä

Olen syvällä rakenne/juoni/motiivi/vastavoima-pohdiskelussa. Välillä se tuottaa jopa tulosta. Olen lueskellut "Elokuvan runousoppia" -nimistä opusta ja pohtinut tarinankerronnan tekniikkaa. Kirjoittajaluonteeni on vihjaileva, pudottelen hienovaraisia vihjeitä asioista ja tykkään jättää asioita "auki", lukijan itsensä mietittäväksi.

On selvää, etten osaa hallita romaanin kokoista tekstimäärää ilman käsitystä siitä, mitä olen kirjoittamassa. Olen siis miettinyt, mikä on kässärini "elevator pitch" tai se takakansiteksti, mistä tässä tarinassa on loppujen lopuksi kyse. Luulen tietäväni vastauksen, mutta mietin onko se riittävän hyvä vastaus.

Tajusin muuten yhden avainkohtauksen puuttuvan, siitä olen iloinen. En ole kirjoittanut sitä vielä. Pitäisi.

edelleen

Hmm. Olen kirjoittanut, juu hieman. Enemmän olen sotkenut. Sillä olen saanut aikaan kaaoksen käsiksessäni. Olen haparoinut ja kirjoittanut uudelleen. Muuttanut paljon, todella paljon, tehnyt silppua. Ja nyt se on niin tuhannen sekaisin.

Jotain on sentään selkeytynyt, löysin ehkä toisen kertojan. Tai tavan, jolla eräs henkilö saa oman äänen. Luulen, että sille on tarvetta.

Olen pohtinut paljon motiiveja. Ja sitä tilaa, johon päähenkilö hakee muutosta.

Ja aloitus. Mistä kaikki oikein alkaa? Minulla oli ihan hyvä, tempaava aloitus. Mutta sitten aloin ajatella, että se on liian tempaava. Että vauhdin pitäisi pikemminkin kiihtyä kuin hiipua tekstin edetessä.

Olen siis hieman hukassa. Mutta en anna sen haitata.

seitsemän

Tartuin Rooiboksen antamaan haasteeseen seitsemästä kuolemansynnistäni, tällä kertaa kirjallisesta vinkkelistä katsottuna.


Olen ylpeä kielipoliisin taidostani. Oma tekstini ei todellakaan ole virheetöntä, mutta jotenkin se rikka on helpompi havaita muiden kirjoituksista. Kirjakaupassa olen kehittänyt oman pienen leikin: avaan jonkun suomenkielisen kirjan ja katson, kuinka nopeasti löydän sieltä ensimmäisen kirjoitus- tai kielioppivirheen. Jo lukioikäisenä kikkailin ajatusviivojen kanssa, se lienee ollut turhamaisuutta.


Olen "ajoittain" kateellinen jo julkaisseille kirjailijoille. (Yritän kääntää kateuden voimavaraksi enkä anna sen halvaannuttaa minua.)
Vihaan kielen väärinkäyttöä. Arkisuomen raiskaaminen ärsyttää.


Olen sille päälle sattuessani laiska harjoittelemaan. Osaan todellakin laiskotella. Tosin sanon sitä "luovaksi joutilaisuudeksi", koska laiskuus on oikeastaan pieni hyve.


Oman kirjoittamisen suhteen olen ahne tavoitteissani. Joskus asetan riman liian korkealle, niin korkealle että en sitä edes tavoittele.

Välillä harrastan kirjallista ylensyöntiä eli luen liikaa. Sillä tavalla lukemisesta tulee hosumista.



Sanojen himo, juuri niiden oikeiden sanojen himo. Ei voi muuta sanoa.

ei helppoa

Ei ole helppoa, ei.

Olen päivän verran pyöritellyt kässärin osia edestakaisin, miettinyt niiden järjestystä. Lähinnä sitä, millä rytmillä nykyhetki ja takaumat etenevät. Mitä asioita valotetaan missäkin kohtaa. Mikä on eri henkilöiden tehtävä tarinassa, mitä he tuovat esiin. Tällaisen päivän jälkeen olen enemmänkin ahdistunut kuin onnellinen kirjoittaja. Luulen, että tässäkin projektissa asetan riman itselleni aika korkealle. En vain plöräytä kaikkea johonkin järjestykseen, vaan mietin ja mietin ja mietin, mitä ja missä vaiheessa. (No onhan se hyvä että ihmisellä on tällainen kirjoittamisharrastus.)

Välillä tulee sellainen olo, että voi apua.

Edessä olisi uudelleenkirjoituskierros, sillä olen tehnyt henkilövaihdoksia sekä kokeillut kertojan vaihtoa - huonoin tuloksin. Palaan alkuperäiseen ajatukseeni, joten uudelleenkirjoittaminen on vähän rasittavaa. Mutta toisaalta olen tyytyväinen, että kokeilin toistakin vaihtoehtoa.

Mutta luulen, että ensin kirjoitan ne kaksi sivuani ihan uutta tekstiä. Ehkä käytän niitä johonkin, mutta ennen kaikkea haluan kirjoittaa.

Ja yhdelle miehelle etsin sukunimeä.

Kirjuri käytössä

Parin päivän koekäytön jälkeen hankin itselleni sen Scrivener-ohjelman.  Olen aika analyyttinen ihminen, taulukoin exceliin vaikka mitä asioita. Joten ei ole yllätys, että pidän tällaisestä ohjelmasta, jolla voi koittaa hallita isompaa tekstikokonaisuutta oheismateriaaleineen.

Tykkään myös siitä, että saan samaan tiedostoon hallittavissa muodossa talteen kaiken kässäriin liittyvän taustamateriaalin; kartat, henkilökuvaukset, aikakautta koskevat yksityiskohdat ja muut. Aiemmin ne olivat kaikki erillisiä sekalaisia dokumentteja, nyt niitä on helppo selata ja palauttaa mieleen.

Eilen ehdin heivata tähän systeemiin sellaiset raakatekstit, jotka olivat pikaisen läpilukaisun perusteella kohtalaisia ja kässäriin sopivia. Niistä tuli yhteensä 27 000 sanaa. Sehän on ihan hyvä aloitus!

oma huone

Olen huomannut, että tämän blogin ansiosta kirjoittaminen pysyy mielessäni toisella tavalla kuin ennen. Tästä on tullut kirjoittamishuoneeni.

Toki aiemminkin kirjoitin ja ajattelin paljon kirjoittamista, mutta nyt on jollain tavalla helpottavaa, että on tavallaan uusia vaihtoehtoja kirjoittamisen lähestymiseen. Voin siis a) kirjoitttaa, b) olla kirjoittamatta, c) kirjoittaa blogia kirjoittamisestani, d) lukea muiden kirjoittamista kirjoittamisestaan. Voin siis pakoilla kirjoittamista hetkittäin, mutta pitää sitä kuitenkin mielessä puuhailemalla sen reuna-alueilla.

Tosin voi olla, että olen taas saapunut kiihkeään kirjoitusvaiheeseen, joita minulla on ollut säännöllisesti.
 Yleensä sellainen iskee, kun olen onnistunut jotenkin ruokkimaan kirjoittamistani.

Olen käynyt muutamalla kirjoittajakurssilla ja sellaisten jälkeen olen kirjoittanut aina suurella vimmalla. Olen ollut jollain tavalla ällistynyt siitä, että en olekaan ehkä kuitenkaan toivoton tapaus. En tarkoita sitä, että ikinä julkaisisin yhtään mitään, vaan sitä että kirjoittamani ei ehkä olekaan luokattominta paskaa, mitä löytyy. Joskus sama fiilis tulee muuten luettuani jonkun poikkeuksellisen huonon kirjan. (Esimerkiksi semi-fiktio-osastolta Linda Lampeniuksen omaelämäkerta tai Susanna Sievisen Prinsessakirja). Silloin ajattelen, että en ainakaan noin huono ole. Itsepetosta, omakehua, miten onkaan, se kuitenkin työntää eteenpäin tällä kirjoittamisen tiellä.

Ja vielä totean, tämä on helpoin blogi pitää, koska tänne voi vain kirjoittaa. Ei "tarvitse" valokuvata, niin kuin käsillä tekemistä ja yleistä elämänlöpinää koskevaan White Country -blogiini.

P.S. Tänään olen kirjoittanut vain yhden liuskan, mutta yhtäkkiä se tuntuu ihan toisarvoiselta.

tänään

Tänään olen kirjoittamisen lomassa pohtinut kahta asiaa.

Ensinnäkin, pitäisikö kirjoittajalla olla hienot harrastusvälineet vai onko se hifistelyä? Nimittäin Iloksi muuttuu -blogissa oli innostuttu  Scrivener-ohjelmasta. Tähän asti olen kirjoitellut "perinteisesti" pitkää pötköä wordillä sekä askarrellut rakennekaavioita paperilippusilla ja excel-taulukoilla. Mietin, auttaisiko tuollainen ohjelma minua työskentelemään paremmin vai kiehtooko se minua teknisenä apuvälineenä? Hmm.

Toisekseen mietin, milloin ryhdyn editoimaan kokonaisuutta. Nyt olen kirjoitellut uusia kohtauksia, joita tiedän tarvitsevani. Ne tulevat yhdistymään aiemmin kirjoittamaani noin 100 liuskan kokonaisuuteen, jossa on kyllä tapahtunut muutamia suuria muutoksia, hyviä sellaisia. Tarinan henkilöiden keskinäiset suhteet ja motiivit ovat selkiytyneet, se on helpottanut kirjoittamista.

Loppuun on todettava, että nämä blogipostaukset ovat laadultaan kyllä aika kamalia. Ihan kuin tarkoituksella kirjoittaisin huonosti ja töksähdellen. Luulen, että se johtuu siitä, että kirjoittamisharrastukseni paljastaminen näin julkisesti jostain syystä pelottaa minua. Vaikka monet tietävät kirjoittamisestani ja siihen liittyvistä haaveistani, tunnen oloni silti varautuneeksi.

Paljon pohdittavaa. Ehkä kirjoitan pari liuskaa lisää.

hups

Hups, onnistuin unohtamaan, millä tunnuksilla olin tämän blogin aloittanut. Ei kannattaisi ehkä olla niin salamyhkäinen. Mutta kirjoittaminen on niin herkkä kohta minussa, että tällaisen pienen romaanihaaveen kanssa puurtaessani en - vielä ainakaan - uskalla tehdä sitä avoimesti. Ehkä ensi viikolla tai ensi kuussa.

Olen kirjoittanut. Ne kaksi sivuani päivässä. Se on hienoa. Ja lukenut hieman - muiden kirjoja.

Postaukseni ovat näköjään aika takkuisia. Osaan kirjoittaa kyllä polveileviakin lauseita, pystyn suurempaan ilmaisuvoimaan. Mutta nyt olen näin, eikä se haittaa.

toinen päivä

Kello on kymmenen aamulla. Olen jo kirjoittanut tämän päivän sivut. Puolet oli lämmittelyä, hakemista, toisessa kohtauksessa jo itu jostain paremmasta.

Ajattelen liikaa, edelleen. Sitä, mihin kohtaukseen kirjoitan, keitä siinä on, sopiiko se juoneen, mihin juoneen?

Pyrin kurinalaisuuteen. Aamupuuro, aamukahvi, kaksi sivua. Sen jälkeen voin tehdä, mitä haluan, mitä pitää tehdä. Ensin sivut. Niin helposti karkaan nettiin, facebookiin, blogeihin, iltapäivälehtiin, vauva-lehden keskustelupalstalle (!).

Viime yön uneni oli epätodellinen, ajattelen että se on merkki siitä, että alitajuntani tekee nyt jotain.

Huomaan, että suhtautumiseni kirjoittamiseen on muuttunut. Pelko (epäonnistumisesta, kai) on hälvennyt, en pelkää sitä, etten osaa kirjoittaa, etten saa mitään valmista, etten saa mitään hyvää valmista.

Ajattelen, että nyt vain kirjoitan. Sen kaksi sivua päivässä. Kuukauden ajan. Sitten katsotaan uudestaan.

Alkusanat

Olen kirjoittanut siitä lähtien, kun opin kirjoittamaan. Se on ihaninta, mitä tiedän. Ja vaikeinta, siksi välttelenkin sitä parhaani mukaan.

Maaliskuulle olen asettanut tavoitteekseni kirjoittaa kaksi sivua tekstiä joka ikinen arkipäivä.  Ihan sama, mistä aiheesta tai millä tyylillä, pääasia että sormet löytävät rytminsä näppäimistöllä ja minä lakkaan niin kamalasti miettimästä, mitä kirjoittaisin.