Kello on kymmenen aamulla. Olen jo kirjoittanut tämän päivän sivut. Puolet oli lämmittelyä, hakemista, toisessa kohtauksessa jo itu jostain paremmasta.
Ajattelen liikaa, edelleen. Sitä, mihin kohtaukseen kirjoitan, keitä siinä on, sopiiko se juoneen, mihin juoneen?
Pyrin kurinalaisuuteen. Aamupuuro, aamukahvi, kaksi sivua. Sen jälkeen voin tehdä, mitä haluan, mitä pitää tehdä. Ensin sivut. Niin helposti karkaan nettiin, facebookiin, blogeihin, iltapäivälehtiin, vauva-lehden keskustelupalstalle (!).
Viime yön uneni oli epätodellinen, ajattelen että se on merkki siitä, että alitajuntani tekee nyt jotain.
Huomaan, että suhtautumiseni kirjoittamiseen on muuttunut. Pelko (epäonnistumisesta, kai) on hälvennyt, en pelkää sitä, etten osaa kirjoittaa, etten saa mitään valmista, etten saa mitään hyvää valmista.
Ajattelen, että nyt vain kirjoitan. Sen kaksi sivua päivässä. Kuukauden ajan. Sitten katsotaan uudestaan.
Tsemppiä työhön! Uskon, että itsekurikin on tottumiskysymys, ei se riipu luonteesta tai kohtalosta. Olen varma, että kuukauden kuluttua olet jo niin tottunut kahden sivun kirjoittamiseen, etteivät ne enää riitäkään :) Kirsti Ellilä suositteli minulle Julia Cameronin kirjaa Tie Luovuuteen, olen tykännyt ja suosittelen edelleen. Itselläni ei ole varsinaista sivupakkoa, mutta huomaan, että kun asennoiduin kirjoittamaan alussa ainakin JOTAIN joka päivä, sujuu se nyt helpommin. Sitä vain ryhtyy kirjoittamaan, on jo niin tottunut. Ja aloitin tämän viimeisimmän kirjoitussessioni joskus tammikuun loppupuolella, ja nyt kirjoittaminen on taas yhtä luonnollista kuin se on ollut aiemminkin, vaikka taukoa ehti kertyäkin aivan liikaa. Hyvä me! :)
ReplyDelete