Olen huomannut, että tämän blogin ansiosta kirjoittaminen pysyy mielessäni toisella tavalla kuin ennen. Tästä on tullut kirjoittamishuoneeni.
Toki aiemminkin kirjoitin ja ajattelin paljon kirjoittamista, mutta nyt on jollain tavalla helpottavaa, että on tavallaan uusia vaihtoehtoja kirjoittamisen lähestymiseen. Voin siis a) kirjoitttaa, b) olla kirjoittamatta, c) kirjoittaa blogia kirjoittamisestani, d) lukea muiden kirjoittamista kirjoittamisestaan. Voin siis pakoilla kirjoittamista hetkittäin, mutta pitää sitä kuitenkin mielessä puuhailemalla sen reuna-alueilla.
Tosin voi olla, että olen taas saapunut kiihkeään kirjoitusvaiheeseen, joita minulla on ollut säännöllisesti.
Yleensä sellainen iskee, kun olen onnistunut jotenkin ruokkimaan kirjoittamistani.
Olen käynyt muutamalla kirjoittajakurssilla ja sellaisten jälkeen olen kirjoittanut aina suurella vimmalla. Olen ollut jollain tavalla ällistynyt siitä, että en olekaan ehkä kuitenkaan toivoton tapaus. En tarkoita sitä, että ikinä julkaisisin yhtään mitään, vaan sitä että kirjoittamani ei ehkä olekaan luokattominta paskaa, mitä löytyy. Joskus sama fiilis tulee muuten luettuani jonkun poikkeuksellisen huonon kirjan. (Esimerkiksi semi-fiktio-osastolta Linda Lampeniuksen omaelämäkerta tai Susanna Sievisen Prinsessakirja). Silloin ajattelen, että en ainakaan noin huono ole. Itsepetosta, omakehua, miten onkaan, se kuitenkin työntää eteenpäin tällä kirjoittamisen tiellä.
Ja vielä totean, tämä on helpoin blogi pitää, koska tänne voi vain kirjoittaa. Ei "tarvitse" valokuvata, niin kuin käsillä tekemistä ja yleistä elämänlöpinää koskevaan White Country -blogiini.
P.S. Tänään olen kirjoittanut vain yhden liuskan, mutta yhtäkkiä se tuntuu ihan toisarvoiselta.
No comments:
Post a Comment