yhdestä kolmeen

Viikonloppuna tapahtui sellaista, että päässäni alkoi elää uusi tarina. Se alkoi päänhieronnasta ja yhtäkkiä ajatus lähti kasvuun ja piti kirjoittaa pieneen mustaan vihkoon. Ehkä jopa kauhugenreä, se olisikin veikeää.

Käynnistin myös toisen ei-niin-mun-jutun eli spefin (speculative fiction) kirjoittamisen. Ihan huvin vuoksi. Se on ollut aika vapauttavaa, koska sen suhteen mulla ei ole niin korkealla rima. Tämä lähti liikkeelle yhtä raapaistusta spefi-novellista, jossa oli muunmuassa hirvi.

Että nyt on kolme täysin erilaista kirjoitusprojektia, joiden välillä loikin.

uudelleen ja uudelleen

Ah, mitä aallokkoa.

Pohjalta on nousti ja uudelleenkirjoitus käynnissä. 20 000 sanaa muodostavat nyt selkärangan tarinalle, jota ryhdyn lihottamaan varastokansiosta.

Huomaan, että olen hioja. Kirjoitan uudelleen ja uudelleen ja uudelleen, kunnes löytyy se "kulma", jota haenkin. Vanhoja versioita on muuten hauskakin lukea, näkee että kehitystä on tapahtunut.

Muutaman muun kirjoittajabloggaajan tavoin olen ottanut tavoitteeksi Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailun, jonka eräpäivä on siis ensi maaliskuun lopussa. Välitavoitteena on ensimmäinen versio joulukuun puoliväliin mennessä. Naputellaan, kaverit!

bye bye

Aloitan alusta. One-linerista synopsikseen ja siitä eteenpäin.

Ehkä kristallisoituu jotain. Ainakin yhden sivuhenkilön eliminoin.

Näillä mennään taas pari päivää.

miksi

Olen umpisolmussa. Olen tuottanut kymmeniä tuhansia sanoja käsittämätöntä tauhkaa, jossa ei ole mitään järkevää juonta. Nyt on otettu iso luuta esiin ja ruvetaan seulomaan löytyisikö sieltä kaiken seepostelun keskeltä jotain, jota voisi kutsua punaiseksi langaksi. Päähenkilö on, juu, mutta mitä hän haluaa? Noin oikeasti? Olla onnellinen? Ei olla yksinäinen? Pelastaa avioliittonsa? Vai tuhota sen? Kadota maailmasta? Unohtaa kaiken?

Miksi, oi miksi, olen taas tässä kohtaa?

Menen lämmittämään portviiniä. Perkele näitä ihmisen harrastuksia.

kyllä hän jotain tekee

Pitkä hiljaisuus täällä blogissa johtuu lukemisesta! Olen ihan lukuhuumassa, pitkästä aikaa. Mies ehdotti pari päivää sitten, että voisin kerätä ympäri kotiamme (myös wc) olevat keskeneräiset kirjani edes yhteen läjään. Ehkä.

Helmetin varauslistani on ihan täynnä. Viime päivinä luettu muunmuassa Annamari Marttisen Ero, Miia Vänskän Saattaja, Manuel Puigin Hämähäkkinaisen suudelma, Pirkko Saision Punainen erokirja (uudelleen), Hanne Örstavikin Yhtä totta kuin olen todellinen, Miina Supisen Apatosauruksen maa. 

Lisäksi lähikirppiksellä sai ilmaiseksi kirjoja, keräsin pari kassillista sellaisia, jotka voisin lukaista. Kuten esimerkiksi Annika Idströmin Veljeni Sebastian, Carina Rydbergin Korkeinta kastia, Kalle Päätalon Mustan lumen talvi, Päivi Alasalmen Ystävä sä naisien ja Timo Teräsashjon Päivä päivältä paremmaksi...


Kaiken tämän lukemisen lisäksi olen kirjoittanut ja ennen kaikkea saanut eteenpäin rakennetta ja juonta. Löysin ehkä kolmannen kertojan ja jopa teeman (vihdoinkin!).

no joo

Niin, no joo, tein runoharjoituksia. Ajattelin rohkaistua ja jakaa tämän harjoituksen tuotoksia kanssanne. En siksi, että ne olisivat jotenkin poikkeuksellisen hyviä. Vaan siksi, että mikä ettei?

Tehtävänantona oli kirjoittaa runoja  jo julkaistun runokirjan otsikoiden perusteella. Materiaalina oli sisällysluettelo tanskalaisen Vita Andersenin runokokoelmasta Tryghedsnarkomaner.  Ensin ajattelin, että plääh, en ole yhtään runoihminen, en todellakaan mikään runotyttö. Sitten ryhdyin kirjoittamaan, koska kaikki muutkin. Sen jälkeen editoin ja deletoin. Kelpo harjoitus, omalla epämukavuusalueella.


Hän on hyvän näköinen

Hän otti minun katseeni
poimi sen talteen
taittoi takataskuunsa
ei meinannut mahtua

Sisarukset

Olisipa metallinen pylväikkö

päällä valkoinen katos

alla söisimme

valkoisissa vaatteissa

rottinkisohvilla tyynyjä

olisi kauniiden ihmisten juhla

kuin kaksi marjaa

meille sanottaisiin

niskassa laihat poninhännät

yhteinen harja

Ylihuomenna kenties

tänään tarkistin

ei tullut temppeliä

tuli päivä

lyhyempi kuin edellinen

jää vajaaksi

tämä toteemi

eilenkään en uskonut

Voiko kirjoittamista oppia?

Dee tuolla aiemmassa postauksen kommenteissa kyseli, miten paljon opin kirjoittajakurssilla. Vastaus on "paljon", mutta ehkä avaan sitä hieman enemmän.

Minulle kirjoittajakurssi(t) ja kirjoittamiseen liittyvät oppaat ovat työkaluja, joiden avulla kilkuttelen itsestäni esiin sitä kuuluisaa "omaa ääntäni". Uskon, että kirjoittaminen on taito/asia/lahjakkuus/intohimo, jota voin tarmokkaasti ja päämäärätietoisesti kehittää. Mitä enemmän käytän siihen aikaa ja vaivaa, sitä paremmaksi tulen.

Ensimmäinen kirjoittajakurssini seitsemän vuotta sitten oli viikonloppukurssi (Oriveden opiston). Se oli käänteentekevä viikonloppu elämässäni. Kurssin jälkeen rupesin puhumaan kirjoittamisestani ja siihen liittyvistä haaveistani enemmän ja ääneen. Olen siis kirjoittanut "aina", ensimmäiset romaanikässärin poikaset  15-vuotiaana. Kurssin jälkeen tavallaan annoin itselleni luvan kirjoittaa ja harjoittaa kirjoittamista avoimesti, tulin "kaapista ulos" kirjoittamiseni kanssa. Käytännön tasolla antia oli oppiminen kurinalaiseksi kirjoittajaksi.  Muutamalla helpolla kikolla voin pakottaa itseni kirjoittamaan, saada koneiston käyntiin ilman, että jään odottelemaan inspiraatiota. Lisäksi tajusin sen, että en ole mitenkään huono kirjoittaja. Vaan ehkä jopa päinvastoin.

Tänä kesänä vietin viikon Orivedellä.  Olin haaveillut kesäkurssista monen vuoden ajan, mutta vasta tänä vuonna toteutin haaveen. Kannatti. Suosittelen lämpimästi. Ei ehkä niin käänteentekevä enää, mutta hyvin vahvistava viikko. Ihana paikka.

Kirjoittamisen opiskelu ei tietenkään ole mitenkään välttämätöntä kirjoittajalle. Konkreettisella tasolla olen kirjoittajakurssilla oppinut rakenteista, kertojista, genreistä, dialogista, teemoista, jännitteistä - siis ihan käytännön rakennuspalikoista. Olen lukenut kirjoja, joita en ehkä muuten olisi osannut etsiä luettavaksi. Abstraktimmalla tasolla olen oivaltanut paljon asioita, jotka ovat vieneet kirjoittamistani eteenpäin. Tuntuu, että jotain on auennut, minkä ei tiennyt edes olevan lukossa.

Kurssilla tehtävät kirjoitusharjoitukset ovat opettaneet minulle, mikä on minun tapani kirjoittaa. Mistä lähden liikkeelle, mikä ohjaa, mikä rajoittaa. Kirjoittaminen ja sen purku eli ääneenluku ja kommentointi ovat kurssien parasta antia. Samoin palautekeskustelut ohjaajan kanssa kahden kesken ovat olleet ehdottoman hyviä ja kannustavia sekä eteenpäin ohjaavia. Todellisia a-haa-hetkiä.

On tietenkin hauska tutustua ihmisiin, joilla on sama kirjoittamisen intohimo. Nähdä, että sellaisia on. Ja nähdä, että kullakin on oma tyyli kertoa ja kirjoittaa. Lähipiirissäni ei juurikaan ole kirjoittavia ihmisiä, joten kirjoittajakurssit ovat tuoneet ihastuttavaa vertaisryhmää - sen takia tykkään näistä kirjoittajablogeistakin. Luulen, että kirjoittavaa ihmistä ymmärtää parhaiten toinen kirjoittava ihminen.

En tiedä, vastasiko tämä yhtään kysymykseen. Kysykää lisää.