miksi

Olen umpisolmussa. Olen tuottanut kymmeniä tuhansia sanoja käsittämätöntä tauhkaa, jossa ei ole mitään järkevää juonta. Nyt on otettu iso luuta esiin ja ruvetaan seulomaan löytyisikö sieltä kaiken seepostelun keskeltä jotain, jota voisi kutsua punaiseksi langaksi. Päähenkilö on, juu, mutta mitä hän haluaa? Noin oikeasti? Olla onnellinen? Ei olla yksinäinen? Pelastaa avioliittonsa? Vai tuhota sen? Kadota maailmasta? Unohtaa kaiken?

Miksi, oi miksi, olen taas tässä kohtaa?

Menen lämmittämään portviiniä. Perkele näitä ihmisen harrastuksia.

kyllä hän jotain tekee

Pitkä hiljaisuus täällä blogissa johtuu lukemisesta! Olen ihan lukuhuumassa, pitkästä aikaa. Mies ehdotti pari päivää sitten, että voisin kerätä ympäri kotiamme (myös wc) olevat keskeneräiset kirjani edes yhteen läjään. Ehkä.

Helmetin varauslistani on ihan täynnä. Viime päivinä luettu muunmuassa Annamari Marttisen Ero, Miia Vänskän Saattaja, Manuel Puigin Hämähäkkinaisen suudelma, Pirkko Saision Punainen erokirja (uudelleen), Hanne Örstavikin Yhtä totta kuin olen todellinen, Miina Supisen Apatosauruksen maa. 

Lisäksi lähikirppiksellä sai ilmaiseksi kirjoja, keräsin pari kassillista sellaisia, jotka voisin lukaista. Kuten esimerkiksi Annika Idströmin Veljeni Sebastian, Carina Rydbergin Korkeinta kastia, Kalle Päätalon Mustan lumen talvi, Päivi Alasalmen Ystävä sä naisien ja Timo Teräsashjon Päivä päivältä paremmaksi...


Kaiken tämän lukemisen lisäksi olen kirjoittanut ja ennen kaikkea saanut eteenpäin rakennetta ja juonta. Löysin ehkä kolmannen kertojan ja jopa teeman (vihdoinkin!).

no joo

Niin, no joo, tein runoharjoituksia. Ajattelin rohkaistua ja jakaa tämän harjoituksen tuotoksia kanssanne. En siksi, että ne olisivat jotenkin poikkeuksellisen hyviä. Vaan siksi, että mikä ettei?

Tehtävänantona oli kirjoittaa runoja  jo julkaistun runokirjan otsikoiden perusteella. Materiaalina oli sisällysluettelo tanskalaisen Vita Andersenin runokokoelmasta Tryghedsnarkomaner.  Ensin ajattelin, että plääh, en ole yhtään runoihminen, en todellakaan mikään runotyttö. Sitten ryhdyin kirjoittamaan, koska kaikki muutkin. Sen jälkeen editoin ja deletoin. Kelpo harjoitus, omalla epämukavuusalueella.


Hän on hyvän näköinen

Hän otti minun katseeni
poimi sen talteen
taittoi takataskuunsa
ei meinannut mahtua

Sisarukset

Olisipa metallinen pylväikkö

päällä valkoinen katos

alla söisimme

valkoisissa vaatteissa

rottinkisohvilla tyynyjä

olisi kauniiden ihmisten juhla

kuin kaksi marjaa

meille sanottaisiin

niskassa laihat poninhännät

yhteinen harja

Ylihuomenna kenties

tänään tarkistin

ei tullut temppeliä

tuli päivä

lyhyempi kuin edellinen

jää vajaaksi

tämä toteemi

eilenkään en uskonut

Voiko kirjoittamista oppia?

Dee tuolla aiemmassa postauksen kommenteissa kyseli, miten paljon opin kirjoittajakurssilla. Vastaus on "paljon", mutta ehkä avaan sitä hieman enemmän.

Minulle kirjoittajakurssi(t) ja kirjoittamiseen liittyvät oppaat ovat työkaluja, joiden avulla kilkuttelen itsestäni esiin sitä kuuluisaa "omaa ääntäni". Uskon, että kirjoittaminen on taito/asia/lahjakkuus/intohimo, jota voin tarmokkaasti ja päämäärätietoisesti kehittää. Mitä enemmän käytän siihen aikaa ja vaivaa, sitä paremmaksi tulen.

Ensimmäinen kirjoittajakurssini seitsemän vuotta sitten oli viikonloppukurssi (Oriveden opiston). Se oli käänteentekevä viikonloppu elämässäni. Kurssin jälkeen rupesin puhumaan kirjoittamisestani ja siihen liittyvistä haaveistani enemmän ja ääneen. Olen siis kirjoittanut "aina", ensimmäiset romaanikässärin poikaset  15-vuotiaana. Kurssin jälkeen tavallaan annoin itselleni luvan kirjoittaa ja harjoittaa kirjoittamista avoimesti, tulin "kaapista ulos" kirjoittamiseni kanssa. Käytännön tasolla antia oli oppiminen kurinalaiseksi kirjoittajaksi.  Muutamalla helpolla kikolla voin pakottaa itseni kirjoittamaan, saada koneiston käyntiin ilman, että jään odottelemaan inspiraatiota. Lisäksi tajusin sen, että en ole mitenkään huono kirjoittaja. Vaan ehkä jopa päinvastoin.

Tänä kesänä vietin viikon Orivedellä.  Olin haaveillut kesäkurssista monen vuoden ajan, mutta vasta tänä vuonna toteutin haaveen. Kannatti. Suosittelen lämpimästi. Ei ehkä niin käänteentekevä enää, mutta hyvin vahvistava viikko. Ihana paikka.

Kirjoittamisen opiskelu ei tietenkään ole mitenkään välttämätöntä kirjoittajalle. Konkreettisella tasolla olen kirjoittajakurssilla oppinut rakenteista, kertojista, genreistä, dialogista, teemoista, jännitteistä - siis ihan käytännön rakennuspalikoista. Olen lukenut kirjoja, joita en ehkä muuten olisi osannut etsiä luettavaksi. Abstraktimmalla tasolla olen oivaltanut paljon asioita, jotka ovat vieneet kirjoittamistani eteenpäin. Tuntuu, että jotain on auennut, minkä ei tiennyt edes olevan lukossa.

Kurssilla tehtävät kirjoitusharjoitukset ovat opettaneet minulle, mikä on minun tapani kirjoittaa. Mistä lähden liikkeelle, mikä ohjaa, mikä rajoittaa. Kirjoittaminen ja sen purku eli ääneenluku ja kommentointi ovat kurssien parasta antia. Samoin palautekeskustelut ohjaajan kanssa kahden kesken ovat olleet ehdottoman hyviä ja kannustavia sekä eteenpäin ohjaavia. Todellisia a-haa-hetkiä.

On tietenkin hauska tutustua ihmisiin, joilla on sama kirjoittamisen intohimo. Nähdä, että sellaisia on. Ja nähdä, että kullakin on oma tyyli kertoa ja kirjoittaa. Lähipiirissäni ei juurikaan ole kirjoittavia ihmisiä, joten kirjoittajakurssit ovat tuoneet ihastuttavaa vertaisryhmää - sen takia tykkään näistä kirjoittajablogeistakin. Luulen, että kirjoittavaa ihmistä ymmärtää parhaiten toinen kirjoittava ihminen.

En tiedä, vastasiko tämä yhtään kysymykseen. Kysykää lisää.

kirjoittajan kesä lähes kirjoittamatta

Kesä on ollut kirjoittamisvapaata aikaa, lähinnä siitä syystä että lapset ovat olleet kesälomalla ja silloin elämä on ihanaa, mutta kirjoittaminen lähes mahdotonta. Mutta lukenut olen, senkin edestä. Proosaa, runoja, uutta ja vanhaa, suomeksi ja englanniksi. (Hyviä olivat muun muassa Raymond Carverin Rivi riviltä, Viivi Luikin Historian kauneus, Alice Munron Too much happiness, Miina Supisen Liha tottelee kuria ja Leo Tolstoin Kreutzersonaatti).

Tänä kesänä toteutin muuten yhden haaveeni ja vietin viikon Oriveden opiston kirjoittajakurssilla. Se oli aivan mahtava kokemus ja tuntuu siltä, että se vei kirjoittamistani taas parilla askeleella, oikeastaan harppauksella, eteenpäin. Koin yhden todellisen ahaa-elämyksen omasta kirjoittamisestani, siitä olen iloinen. Kurssin innoittamana olen lukenut (jälleen) myös kirjoittamista/luovuutta käsitteleviä kirjoja. Ainakin Asko Martinheimon Parempi lause  ja Merete Mazzarellan Silloin en koskaan ole yksin ansaitsevat maininnan.

Myös nyt syksyllä on luvassa kirjoittamista, paljonkin. Yhteen kirjoituskilpailuunkin yritän osallistua, dedis on niinkin myöhään kuin huomenna. Juu ei ole valmis, vielä.

mitä mitä

Olen syvällä rakenne/juoni/motiivi/vastavoima-pohdiskelussa. Välillä se tuottaa jopa tulosta. Olen lueskellut "Elokuvan runousoppia" -nimistä opusta ja pohtinut tarinankerronnan tekniikkaa. Kirjoittajaluonteeni on vihjaileva, pudottelen hienovaraisia vihjeitä asioista ja tykkään jättää asioita "auki", lukijan itsensä mietittäväksi.

On selvää, etten osaa hallita romaanin kokoista tekstimäärää ilman käsitystä siitä, mitä olen kirjoittamassa. Olen siis miettinyt, mikä on kässärini "elevator pitch" tai se takakansiteksti, mistä tässä tarinassa on loppujen lopuksi kyse. Luulen tietäväni vastauksen, mutta mietin onko se riittävän hyvä vastaus.

Tajusin muuten yhden avainkohtauksen puuttuvan, siitä olen iloinen. En ole kirjoittanut sitä vielä. Pitäisi.

edelleen

Hmm. Olen kirjoittanut, juu hieman. Enemmän olen sotkenut. Sillä olen saanut aikaan kaaoksen käsiksessäni. Olen haparoinut ja kirjoittanut uudelleen. Muuttanut paljon, todella paljon, tehnyt silppua. Ja nyt se on niin tuhannen sekaisin.

Jotain on sentään selkeytynyt, löysin ehkä toisen kertojan. Tai tavan, jolla eräs henkilö saa oman äänen. Luulen, että sille on tarvetta.

Olen pohtinut paljon motiiveja. Ja sitä tilaa, johon päähenkilö hakee muutosta.

Ja aloitus. Mistä kaikki oikein alkaa? Minulla oli ihan hyvä, tempaava aloitus. Mutta sitten aloin ajatella, että se on liian tempaava. Että vauhdin pitäisi pikemminkin kiihtyä kuin hiipua tekstin edetessä.

Olen siis hieman hukassa. Mutta en anna sen haitata.